Kulttuurishokki tuli kuitenkin - vaihdon ja tämän blogin päätös

Vaihtoon lähtijälle sanotaan usein, että "kun palaat, olet ihan eri ihminen". Tiedä häntä, mutta ainakaan Venäjä ei ole enää entisensä, eikä oikeastaan Suomikaan. Ei, Venäjä ei vieläkään ole läpikotaisin tuttu, ei sinne päinkään. Luoteis-Venäjä on nyt tutumpi ja arkisempi, mutta tuntematon jatkuu vielä pitkälle horisontin taakse.

Suomea taas on saanut tarkastella vuoden verran laatikon ulkopuolelta, mikä on jättänyt peruuttamattoman jäljen. Samalla, kun vaihdon aikana itäraja hävisi, niin suomalainen elämänmeno tuli selvemmin esiin. Samalla, kun kulttuurishokille tuli immuunimmaksi, se ei hävinnytkään mihinkään.

Miten joihonkin pieniin asoihin voi tottua vuodessa niin, että niistä pitää lähes opetella pois? Joudun aina muistuttamaan itselleni, että nosta kättä kun pysäytät bussin ja paina stop-nappia kun haluat jäädä pois. Pietarissa bussit pysähtyvät joka pysäkillä.

Hämmennyn monesti iltaisin, kun kaupat ja ravintolat sulkevat ovensa aikaisin. Pietarissa voi mennä shoppailemaan vaikka klo 23 lauantai-iltana ja keittiöissä saatetaan tehdä ruokaa läpi yön.

Toisaalta Helsingin ainoa metrolinja on muuttunut erittäin käteväksi. Liukuportaissa ei tarvitse rullata ikuisuutta ja asemanvälit ovat lyhyitä. Helsinkikin on muuttunut käteväksi, etäisyydet ovat kantakaupungissa lyhyitä.

Kirjakaupassa hinnat lyövät silmille, mutta hyllyt notkuvat kirjoja ainakin suomeksi, englanniksi ja ruotsiksi. Kadulla puhutaan suomea, ruotsia, englantia, venäjää, viroa ja liutaa kaukaisempia, Pietarissa kun kuulee lähinnä venäjää.

Vaikka Helsinki tuntuu rytmiltään rajoitetummalta ja Pietariin verrattuna pikkukylältä, kaupunki näyttäytyy nyt erittäin kansainvälisenä, monikulttuurisena ja -kielisenä taskumetropolina pienellä hipsterivivahteella. Helsingissä on potentiaalia, kunhan se osattaisiin vielä käyttää.

Moni paikka Suomessa tuntuu nyt  nostalgiselta, lähes paluulta juurille, vaikka tulihan sitä käytyä Suomessa vaihdon aikanakin. Toki tämä tunne tasoittuu varmasti ajan myötä.

Moni asia tuntuu hölmöläissadulta, kuten Espoon lyhyet metrolaiturit tai kädenvääntö Tampereen ratikasta, mutta suomalainenkaan byrokratia ei yllä venäläisen tasolle koomisuudessa. Sisä- ja ulkopolitiikka ottaa välillä pannuun leikkauslistoineen ja Etyj-kohuineen, mutta ainakin kansa saa sitä, mitä äänesti. Suomessa on potentiaalia, kunhan se osattaisiin vielä käyttää.

Toisin sanottuna vaihto ulkomailla avasi silmiä Suomessa. Se avasi silmiä myös opiskeluiden suhteen, sillä koko laajan Venäjä-kontekstin alaisuudesta löytyi taas pykälän verran enemmän oma alue jostain sieltä venäläisen filosofian, aatehistorian ja identiteettien suunnalta. Alue vaatii tuntemusta, jotta Venäjän kanssa osattaisiin toimia.

Taisinpa siis sittenkin muuttua vaihdossa.

Post scriptum

Paljon jäi vaihdon aikana kirjoittamatta blogiin, sillä tapahtumien vyöry ylitti näppäimistön kapasiteetin. Kirjoittamatta jäi voitonpäivästä Pietarissa ilotulituksineen ja "veteraanimarsseineen", jossa suljetulla Nevskillä kannettiin veteraanien kuvia pitkässä letkassa.

Kirjoittamatta jäi reissusta Moskovaan voitonpäivän alla. Moskovassa, jossa leijuu rahan ja vallan henki sekä jonkinlainen Neuvostoliiton haamu, oli tuolloin valtaisan odotuksen ilmapiiri. Joka kulmaan ja risteykseen pystytettiin voitonpäivän koristeita. 

Moskova, jonka suuriin prospekteihin ja valtavaan metroverkkoon pieni jalankulkija helposti hukkuu, tarjosi mielenkiintoisia kokemuksia mm. pohjoiskorealaisen ravintolan käärmevodkan ja Stalinin hampaassa olevan hotellin maisemien kautta.

Kevätlukukauden tentit ja loppubyrokratiat sujuivat tutulla hallitun kaaoksen kaavalla, jossa asioita pitää potkia voimalla eteenpäin, tai mitään ei tapahdu. Asuntolasta oli samaan aikaan haikeaa ja hyvä lähteä, sillä asunto tuntui leviävän käsiin. Oli pari orastavaa vesivahinkoa, kylpyhuoneissa kun ei ole lattiakaivoa. Sähköt alkoivat reistailla ja hellan kahdesta toimivasta levystä toinen menetti tehonsa.

Kazaniin kaavailtu matka vaihdon lopuksi jäi kaavailuksi, mutta sen sijasta tuli käytyä Tsarskoje selossa ja Kronštadtissa. Viimeisenä iltana oli sopivasti Alyje parusa -niminen koulunsa päättäneiden juhla - ja jälleen ilotulitukset.

Tähän päättyy tämä blogi, mutta pian aloitan uuden teemalla Suomi, Venäjä ja Itä-Eurooppa, kuinkas muutenkaan. Suuri kiitos kaikille lukijoille kiinnostuksesta!

Uusi blogi löytyy osoitteesta http://itarajatapaus.blogspot.fi/.

Näkymä Iisakinkirkon tornista luoteeseen. Etualalla Neva, 

Nevalla sotalaiva lähestyneen voitonpäivän kunniaksi ja laivan 

takana Pietarin valtionyliopiston tutuksi tullut pääkampus.

Jokaöinen siltojen avaaminen keräsi yleisöä Palatsisillalle kesäkuun 

lopussa, sillä nostoa edelsi Alye parusa -juhlan kenraaliharjoitukset.

Vaihtovuoden aikana tuli ostettua vähän "lähdemateriaalia". 

Pietari Spin-Off: Karjalan kansainvälinen kesäkoulu 2015 Petroskoissa

Ettei filologia alkaisi maistua aivan puulta, tartuin tilaisuuteen ja pakenin viikoksi Petroskoihin. Ilmoittauduin Aleksanteri-instituutin kautta vuosittaiseen Helsingin yliopiston, Lapin yliopiston ja Petroskoin valtionyliopiston järjestämään kansainväliseen kesäkouluun, jonka suurennuslasi oli tänä vuonna Arktisella - otsakkeena oli Barentsinmeren alueen resurssit ja turvallisuus. Reissu ajoittui välille 17.-24. toukokuuta.

Matkata sain Pietarin uudehkolta Laatokan asemalta Venäjän rautateiden uudella Lastotška-junalla, jossa kaikki kiilsi ja kuulutukset tulivat venäjän lisäksi englanniksi oikein brittiaksentilla - kokonaisuus maistui hyvin länsieurooppalaiselta. Matka keski viitisen tuntia ja maisemat Laatokan eteläpuolitse sekä halki Laatokan ja Äänisen välisen kannaksen olivat huikeat - usvaista ja soista havumetsää jota rytmitti sarja suuria jokia.

Laatokan asema Pietarissa

Lastotškan modernia sisäilmettä

Laatokkaan laskeva Volhov-joki, taustalla vesivoimala

Petroskoin juna-asema

Majoitus Petroskoissa oli paikallisessa opiskelija-asuntolassa No1 aivan kaupungin etelälaidalla, Staraja Kukkovkan kaupunginosassa. Asuntola oli neljäs näkemäni Venäjällä ja suvereenisti kaikista huonoimmassa kunnossa. Tie perille oli mutainen ja kuoppainen, jääkaapin virkaa toimitti käytävän parveke ja sähkökatko saattoi viedä vedestä lämmön ja kylppäristä valon kesken suihkun - toisin sanottuna tunnelma oli erinomaisen autenttinen.

Opiskelija-asuntola No1

Kotikäytävä

Jääkaappi

Kesäkoulun päivät koostuivat aamun luennoista ja iltapäivien workshopeista, työsarka huipentui perjantain seminaariin Venäjän tiedeakatemian Karjalan tutkimuksen keskuksessa. Luentojen aiheina oli kaikkea kohdealueen sotilaallisesta ja ekologisesta turvallisuudesta talousnäkymiin ja vähemmistökansoista geopolitiikkaan. Viikon mittainen rykäisy antoi monipuolisen ja kattavan kuvan arktisen alueen tilanteesta ja perspektiiveistä - alueen periferialuonteesta huolimatta sen luonnonresurssit kiinnostavat keskuksia niin Barentsinmeren ympärillä, kuin kauempanakin. Samaan aikaan alueen alkuperäiskansat kotiseutuineen ja elinkeinoineen uhkaavat jäädä kilpajuoksijoiden jalkoihin. Haasteena onkin konfliktien ehkäiseminen eri osapuolten välillä ja alueen ekotasapainon säilyttäminen raaka-ainetuotannosta ja ilmastonmuutoksesta huolimatta.

Lauantai oli varattu ekskursiolle, jonka saimme tehdä kesäisessä säässä Kižin saarelle. Saarella on vanhoja karjalaisia hirsirakennuksia, idea on vähän sama kuin Helsingin Seurasaaressa.

Taka-alalla Petroskoin valtiollisen yliopiston päärakennus

Venäjän tiedeakatemian Karjalan tutkimuksen keskus - 

seinässä  yhä neuvostoaikainen kohokuvio ja nimi

Perjantain seminaari aluillaan

 Kižin saaren maisemia

Ehdottomasti kaunein paikka Petroskoissa oli pitkä rantabulevardi Äänisen rannalla. Kaupungin pääkatu Prospekt Lenina laskeutuu rantaan aina juna-asemalta asti ja rannalta aukeaa maisema kuin missäpäin tahansa mökki-Suomea. Vastaranta ei tosin ole vastaranta - kaupunki on vain yhden lahden reunalla koko 9720 neliökilometrin järvestä. Vertailun vuoksi on kuitenkin lisättävä, että Laatokka on tuplasti isompi.

Karjalan kieli ei Petroskoin katukuvassa liiemmin näkynyt, sen sijaan suomea oli muutamassa paikassa. Lähes jokaisen apteekin julkisivua koristi Аптека - Apteekki -valokyltti ja erään koulurakennuksen seinään oli ripustettu valtava banderolli, jossa luki Tervetuloa kouluun! Petroskoissa on myös Suomen historian kannalta mielenkiintoinen patsas - Äänisen aaltoja ihailee vanha tuttumme Otto-Ville Kuusinen.

Toveri K

Petroskoissa konkretisoitui myös eräs historiallinen fakta, jota ei esimerkiksi Viipurissa tai Käkisalmessa tule ajatelleeksi. Rantabulevardi on kunnostettu kaupungin vapauttamisen 50-vuotispäivän kunniaksi vuonna 1994. Tämän kaupungin kohdalla miehittäjänä eivät kuitenkaan olleet saksalaisjoukot, vaan Suomen armeija.

Rantabulevardi

Panoraama rantamaisemista

"Rantakatu on avattu Petroskoin vapauttamisen 50-vuotispäivän kunniaksi 

Suuressa isänmaallisessa sodassa. Kesäkuu 1994"

Kesäkoulu oli hyvin järjestetty ja ilmapiiri porukassa loistava. Tämänkaltaiset poikkitieteelliset intensiivijaksot ovat paitsi opettavaisia ja virkistäviä, myös erinomainen tilaisuus verkostoitua ja tutustua uusiin ihmisiin. Petroskoista oli mukava palata Pietariin filologian pariin viimeisille luennoille ennen tenttejä - tosin eräiden luennoitsijoiden julkaisema valdai-raportti Venäjän strategioista arktisella alueella kiinnostaisi nyt hiukan enemmän. Täytyy malttaa vielä hetki.

Itäraja häviää pätkittäin

Bloggeri auki pitkästä aikaa. Kevätlukukauden alkamisesta oli tarkoitus kirjoittaa helmikuussa otsikolla Luentojahti alkoi taas, mutta yllättäen onkin huhtikuu. Mitä tapahtui?

Kevätlukukauden evoluutioprosessi käynnistyi taas hartaalla harhailulla kuvitteellisilta luennoilta väärille kursseille. Lopulta lukujärjestys sai muotonsa neljän kurssin kombinaatiosta - ohjelmassa on 1900-luvun alun kirjallisuutta, venäjän puhekieltä, asiapaperivenäjää ja erittäin mielenkiintoinen kurssi venäläisen filosofian historiasta.

Pääsiäisen ajan vietin Suomessa ja tein havaintoja Suomen itärajasta. Se nimittäin katoaa hiljalleen. Allegrolla matkustaminen kaikkine passiproseduureineen sujuu tässä vaiheessa vaihtoa jo yhtä ohimennen kuin matkaisi päärautatieasemalta Pasilaan. Helsingissä ei odota enää kulttuurishokki, vaan kotoinen ja viihtyisä kaupunki, jonka kaduilla on mukava kuunnella pitkästä aikaa suomen kielen sulosointuja.

Jo Rautatientorin metroasemalla korviini kantautui jotain tuttua - lähistöllä puhutaan venäjää. Helsinginkadulla kävellessäni huomaan keikkajulisteiden seassa Boris Grebenštšikovin БГ-julisteen. Eräänä iltana baarin ovella takanani puhutaan venäjää ja sisällä kulmapöydästä kuuluu iloinen venäläisnaisten puheensorina. Toinen kapakka on täynnä vaihtareita ja tunnelma on kansainvälinen kuin Kapitanskajan vaihtareiden kantiksessa Killfish Barissa Pietarissa. Jotkut keskustelevat, mikä on kippis tšekiksi ja venäjäksi. Lompakossa on sekaisin ruplia ja euroja. Yhtenä päivänä kävellessäni Hakaniemessä näen Töölönlahden yli RŽD:n junan.

Pääsiäisreissu Suomeen hupentui Kansallisteatterin pienessä salissa esitettyyn Maksim Gorkin Pohjalla-näytelmään. Sen filosofis-psykologis-realistinen sisältö tuotiin paikoin psykedeelisinkin tehostein yleisön nautittavaksi sekoittaen esityksessä perivenäläistä elämänmenoa, suomalaista puheenpartta ja venäjänkielisiä pätkiä.

Paluujunassa Pietariin ei istunut enää syksyn tapaan innosta puhkuva tuore vaihtari, vaan "naapurikaupungissa" opiskeleva, noh, opiskelija. Perillä päivän luentoa sai taas etsiä vain kuullakseen sen olleen peruttu, joten jäi aikaa käppäillä kaupungilla ja vierailla Suomen konsulaatissa - äänestämässä Suomen eduskuntavaaleissa.

Hetkinen. Vaihtuiko kaupunki jossain välissä? Vaihtuiko valtio, valuutta, kieli? Tässä tunnelmassa on sitä jotakin, jotakin eurooppalaista, jotakin pohjoiseurooppalaista, jotakin paikallista. Tällaista virinää sitä kaipaisi Suomen ja Venäjän väliseen kanssakäymiseen, ei kriisejä, pakotteita ja hävittäjiä ilmassa.

 Suomen konsulaatti Pietarissa

Yksi asia itärajalla on kuitenkin muuttunut toisin ja muistuttaa yhä sen olemassaolosta. Vuoden aikana tullivirkailijat molemmin puolin ovat alkaneet kysellä matkustajilta yhä enemmän ja tarkempia kysymyksiä matkasta ja matkatavaroista. Helsingin suuntaan juttelin hetken lupsakan itäsuomalaisvirkailijan kanssa vaihto-opiskelusta, Pietariin päin tullessa vastailin venäläisvirkailijan kysymyksiin opiskeluni kestosta. Kysyivät jopa, onko minulla dollareita käteisenä.

Viipuri huhtikuisena aamuna Allegrosta nähtynä

Luentojahti vaihtui tenttijahtiin

Syyslukukauden päätös oli odottamattoman kova koitos, johon toisaalta saimme myös odottamattoman paljon loivennuksia. Venäläisen systeemin mukaan kurssit kestävät koko lukukauden, lopussa on tentit ja niitä ennen järjestetään pari konsultaatiota, joissa opiskelijat saavat kysyä opettajalta kurssin sisällöstä. Tenttikysymykset kerrotaan kurssin loppupuolella ja jokainen saa niistä tentissä yhden tai kaksi. Opiskelijat nostavat lipun, valmistelevat vastauksen lippunsa kysymykseen ja menevät kukin vuorollaan vastaamaan opettajalle suullisesti. Opettaja esittää vielä lisäkysymyksiä, minkä jälkeen arvostelee suorituksen erityiseen kirjaan, zatšotnaja knigaan. Meille vaihtareille suoritukset merkitään lomakkeeseen, vedomostiin.

Ensimmäisenä meillä oli venäläisen kirjallisuuskritiikin historian tentti 15. tammikuuta. Tiesimme tentin ajan, muttemme paikkaa ja harhailtuamme tiedekunnan pari kertaa lävitse saimme lopulta kuulla, ettemme olleet tienneet aikaakaan. Tentti oli mennyt jo 12. päivä. Päivän tehtäviin kuului myös varmistaa 1800-luvun alkupuolen kirjallisuuden tentin aika ja paikka. Odottaessamme vastauksia kritiikin tentin suhteen törmäsimme sattumalta tämän kurssin pitäneeseen proffaan, mutta vain kuullaksemme, että tentti on muuten parhaillaan menossa. Erittäin vahva alku.

Seuraavana päivänä oli psykolingvistiikan tentti. Myöhään yöhön kestäneen armottoman pänttäämisen jälkeen aamu oli todellakin iltaa viisaampi, opettaja nimittäin salli meidän käyttää muistiinpanoja! Sen lisäksi viisihenkinen ryhmämme sai poistaa kysymyslistasta jokainen yhden epämieluisan kysymyksen, me vaihtarit jopa kaksi. Tässä vaiheessa emme vielä tienneet kokonaan venäläisen tentin kaavaa, joten tilanne oli pelkkää hämmennystä. Poistuimme tentistä kuitenkin voittajafiiliksellä vitoset vedomostissa.

Sosiolingvistiikan opettaja oli tiukempi, lipuissa oli kaksi kysymystä ja niiden lisäksi jokainen sai vielä pienen analyysitehtävän. Hänen roastistaan selvisimme kuitenkin nelosen arvoisesti. Tässä vaiheessa kansainvälinen osasto, tuo kaikki ongelmat ratkaiseva ihmeiden keidas, ilmoitti onnistuneensa järkkäämään meille uudet tentit ohi menneiden tilalle.

Muinaisvenäläisen kirjallisuuden erittäin mukava opettaja oli kaikkein joustavin. Hän käski valitsemaan listasta mieluisan kysymyksen ja luonnostelemaan vastauksen jo kotona. Jonotimme opettajan luo käytävässä kolme tuntia, mutta se oli kaiken arvoista - hän otti meidät yhtäaikaa vastaan ja vastaukseni Aleksanteri Nevskistä tuotti saldoon toisen vitosen. Päivä ei kuitenkaan ollut vielä ohi, sillä edessä oli vihdoin 1800-luvun kirjallisuuden suorittaminen. Seisoimme puoli tuntia meille ilmoitetun salin ovella ihmettelemässä, koskeeko oveen jätetty epämääräinen lappu jonkin keskustelun siirtymisestä pari päivää myöhemmäksi meitä. Lopulta salissa omaa tenttiään pitänyt opettaja soitti proffallemme ja saimme kuulla, että lappu tosiaan oli jätetty meille.

Tämä tentti todellakin oli muodoltaan keskustelu eikä tentti. Proffa otti meidät yhtäaikaa vastaan, esitti kysymyksiä ja keskustelimme jonkin aikaa puškineista ja žukovskeista. Salista lähdimme neloset plakkarissa. 

Tässä kohtaa ankara pänttääminen, lyhyet yöt ja jatkuva tenttikohellus oli jo imenyt meistä mehut. Väsyneinä ja rähjääntyneinä palasimme 1900-luvun alun kirjallisuuden kurssin materiaaleihin. Kurssin kirjallisuuslista oli jäänyt vähimmälle huomiolle ja pudotus romantiikan runokielestä futuristien kokeellisiin kikkailuihin oli kova. Huomasimme myös, että listassa oli vaatimuksena jokin venäläinen oppikirja. Muutaman tunnin unien jälkeen aamukahvilla kyhjöttäessämme päätimme, että parempi jättää tämä kurssi tulevaisuuteen. Tuo hetki oli eräänlainen antikliimaksi. Oli noudatettava Mariengofin neuvoa ja vaihdettava sielujemme alusvaatteet, hetki lepoa oli enemmän kuin tarpeen.

Ympyrä sulkeutui seuraavana päivänä, kun koitti vihdoin viimeinen tentti, tuo kaiken aloittanut venäläisen kirjallisuuden kritiikin historia, vain meitä varten järjestettynä. Proffa piti standardimuotoisen tentin ja saldoon tuli vielä yksi nelonen lisää. 

Koskaan ei tenttien suorittaminen ole tuntunut yhtä rankalta, kuin nyt, mutta seikkailusta selvittiin ehjin nahoin. Tämä vajaan parin viikon tenttisessio oli vuoristorataa äärimmäisen voittajafiiliksen ja äärimmäisen hajoamisen välillä. Kehitimme teorian, jonka mukaan fiilis on läpäistyn tentin jälkeen huipussaan, minkä jälkeen se syöksyy hämmennyksen kautta pohjalukemiin, kun tuntuu että seuraava tentti ei mene läpi tai koko tenttiä ei löydy. Pohjalta se nousee taas hämmennyksen kautta uudestaan huippuunsa, kun tentti onkin täysin erilainen, kuin oli odottanut ja menee kaiken lisäksi hyvin arvosanoin läpi. 

Nyt viikoksi Suomeen huilaamaan, sitten takaisin selvittämään, mikä on kevään ohjelma. Kollegani ja huonetoverini Miikan vaihto tosin päättyy, joten palatessani huoneessa voi olla jo uusi asukas. Lähtökohta kevääseen on kuitenkin aivan eri, sillä koko lukukauden kaari on nyt nähty ja tuttu. Tai ainakin luulen niin.