Kulttuurishokki tuli kuitenkin - vaihdon ja tämän blogin päätös

Vaihtoon lähtijälle sanotaan usein, että "kun palaat, olet ihan eri ihminen". Tiedä häntä, mutta ainakaan Venäjä ei ole enää entisensä, eikä oikeastaan Suomikaan. Ei, Venäjä ei vieläkään ole läpikotaisin tuttu, ei sinne päinkään. Luoteis-Venäjä on nyt tutumpi ja arkisempi, mutta tuntematon jatkuu vielä pitkälle horisontin taakse.

Suomea taas on saanut tarkastella vuoden verran laatikon ulkopuolelta, mikä on jättänyt peruuttamattoman jäljen. Samalla, kun vaihdon aikana itäraja hävisi, niin suomalainen elämänmeno tuli selvemmin esiin. Samalla, kun kulttuurishokille tuli immuunimmaksi, se ei hävinnytkään mihinkään.

Miten joihonkin pieniin asoihin voi tottua vuodessa niin, että niistä pitää lähes opetella pois? Joudun aina muistuttamaan itselleni, että nosta kättä kun pysäytät bussin ja paina stop-nappia kun haluat jäädä pois. Pietarissa bussit pysähtyvät joka pysäkillä.

Hämmennyn monesti iltaisin, kun kaupat ja ravintolat sulkevat ovensa aikaisin. Pietarissa voi mennä shoppailemaan vaikka klo 23 lauantai-iltana ja keittiöissä saatetaan tehdä ruokaa läpi yön.

Toisaalta Helsingin ainoa metrolinja on muuttunut erittäin käteväksi. Liukuportaissa ei tarvitse rullata ikuisuutta ja asemanvälit ovat lyhyitä. Helsinkikin on muuttunut käteväksi, etäisyydet ovat kantakaupungissa lyhyitä.

Kirjakaupassa hinnat lyövät silmille, mutta hyllyt notkuvat kirjoja ainakin suomeksi, englanniksi ja ruotsiksi. Kadulla puhutaan suomea, ruotsia, englantia, venäjää, viroa ja liutaa kaukaisempia, Pietarissa kun kuulee lähinnä venäjää.

Vaikka Helsinki tuntuu rytmiltään rajoitetummalta ja Pietariin verrattuna pikkukylältä, kaupunki näyttäytyy nyt erittäin kansainvälisenä, monikulttuurisena ja -kielisenä taskumetropolina pienellä hipsterivivahteella. Helsingissä on potentiaalia, kunhan se osattaisiin vielä käyttää.

Moni paikka Suomessa tuntuu nyt  nostalgiselta, lähes paluulta juurille, vaikka tulihan sitä käytyä Suomessa vaihdon aikanakin. Toki tämä tunne tasoittuu varmasti ajan myötä.

Moni asia tuntuu hölmöläissadulta, kuten Espoon lyhyet metrolaiturit tai kädenvääntö Tampereen ratikasta, mutta suomalainenkaan byrokratia ei yllä venäläisen tasolle koomisuudessa. Sisä- ja ulkopolitiikka ottaa välillä pannuun leikkauslistoineen ja Etyj-kohuineen, mutta ainakin kansa saa sitä, mitä äänesti. Suomessa on potentiaalia, kunhan se osattaisiin vielä käyttää.

Toisin sanottuna vaihto ulkomailla avasi silmiä Suomessa. Se avasi silmiä myös opiskeluiden suhteen, sillä koko laajan Venäjä-kontekstin alaisuudesta löytyi taas pykälän verran enemmän oma alue jostain sieltä venäläisen filosofian, aatehistorian ja identiteettien suunnalta. Alue vaatii tuntemusta, jotta Venäjän kanssa osattaisiin toimia.

Taisinpa siis sittenkin muuttua vaihdossa.

Post scriptum

Paljon jäi vaihdon aikana kirjoittamatta blogiin, sillä tapahtumien vyöry ylitti näppäimistön kapasiteetin. Kirjoittamatta jäi voitonpäivästä Pietarissa ilotulituksineen ja "veteraanimarsseineen", jossa suljetulla Nevskillä kannettiin veteraanien kuvia pitkässä letkassa.

Kirjoittamatta jäi reissusta Moskovaan voitonpäivän alla. Moskovassa, jossa leijuu rahan ja vallan henki sekä jonkinlainen Neuvostoliiton haamu, oli tuolloin valtaisan odotuksen ilmapiiri. Joka kulmaan ja risteykseen pystytettiin voitonpäivän koristeita. 

Moskova, jonka suuriin prospekteihin ja valtavaan metroverkkoon pieni jalankulkija helposti hukkuu, tarjosi mielenkiintoisia kokemuksia mm. pohjoiskorealaisen ravintolan käärmevodkan ja Stalinin hampaassa olevan hotellin maisemien kautta.

Kevätlukukauden tentit ja loppubyrokratiat sujuivat tutulla hallitun kaaoksen kaavalla, jossa asioita pitää potkia voimalla eteenpäin, tai mitään ei tapahdu. Asuntolasta oli samaan aikaan haikeaa ja hyvä lähteä, sillä asunto tuntui leviävän käsiin. Oli pari orastavaa vesivahinkoa, kylpyhuoneissa kun ei ole lattiakaivoa. Sähköt alkoivat reistailla ja hellan kahdesta toimivasta levystä toinen menetti tehonsa.

Kazaniin kaavailtu matka vaihdon lopuksi jäi kaavailuksi, mutta sen sijasta tuli käytyä Tsarskoje selossa ja Kronštadtissa. Viimeisenä iltana oli sopivasti Alyje parusa -niminen koulunsa päättäneiden juhla - ja jälleen ilotulitukset.

Tähän päättyy tämä blogi, mutta pian aloitan uuden teemalla Suomi, Venäjä ja Itä-Eurooppa, kuinkas muutenkaan. Suuri kiitos kaikille lukijoille kiinnostuksesta!

Uusi blogi löytyy osoitteesta http://itarajatapaus.blogspot.fi/.

Näkymä Iisakinkirkon tornista luoteeseen. Etualalla Neva, 

Nevalla sotalaiva lähestyneen voitonpäivän kunniaksi ja laivan 

takana Pietarin valtionyliopiston tutuksi tullut pääkampus.

Jokaöinen siltojen avaaminen keräsi yleisöä Palatsisillalle kesäkuun 

lopussa, sillä nostoa edelsi Alye parusa -juhlan kenraaliharjoitukset.

Vaihtovuoden aikana tuli ostettua vähän "lähdemateriaalia". 

Pietari Spin-Off: Karjalan kansainvälinen kesäkoulu 2015 Petroskoissa

Ettei filologia alkaisi maistua aivan puulta, tartuin tilaisuuteen ja pakenin viikoksi Petroskoihin. Ilmoittauduin Aleksanteri-instituutin kautta vuosittaiseen Helsingin yliopiston, Lapin yliopiston ja Petroskoin valtionyliopiston järjestämään kansainväliseen kesäkouluun, jonka suurennuslasi oli tänä vuonna Arktisella - otsakkeena oli Barentsinmeren alueen resurssit ja turvallisuus. Reissu ajoittui välille 17.-24. toukokuuta.

Matkata sain Pietarin uudehkolta Laatokan asemalta Venäjän rautateiden uudella Lastotška-junalla, jossa kaikki kiilsi ja kuulutukset tulivat venäjän lisäksi englanniksi oikein brittiaksentilla - kokonaisuus maistui hyvin länsieurooppalaiselta. Matka keski viitisen tuntia ja maisemat Laatokan eteläpuolitse sekä halki Laatokan ja Äänisen välisen kannaksen olivat huikeat - usvaista ja soista havumetsää jota rytmitti sarja suuria jokia.

Laatokan asema Pietarissa

Lastotškan modernia sisäilmettä

Laatokkaan laskeva Volhov-joki, taustalla vesivoimala

Petroskoin juna-asema

Majoitus Petroskoissa oli paikallisessa opiskelija-asuntolassa No1 aivan kaupungin etelälaidalla, Staraja Kukkovkan kaupunginosassa. Asuntola oli neljäs näkemäni Venäjällä ja suvereenisti kaikista huonoimmassa kunnossa. Tie perille oli mutainen ja kuoppainen, jääkaapin virkaa toimitti käytävän parveke ja sähkökatko saattoi viedä vedestä lämmön ja kylppäristä valon kesken suihkun - toisin sanottuna tunnelma oli erinomaisen autenttinen.

Opiskelija-asuntola No1

Kotikäytävä

Jääkaappi

Kesäkoulun päivät koostuivat aamun luennoista ja iltapäivien workshopeista, työsarka huipentui perjantain seminaariin Venäjän tiedeakatemian Karjalan tutkimuksen keskuksessa. Luentojen aiheina oli kaikkea kohdealueen sotilaallisesta ja ekologisesta turvallisuudesta talousnäkymiin ja vähemmistökansoista geopolitiikkaan. Viikon mittainen rykäisy antoi monipuolisen ja kattavan kuvan arktisen alueen tilanteesta ja perspektiiveistä - alueen periferialuonteesta huolimatta sen luonnonresurssit kiinnostavat keskuksia niin Barentsinmeren ympärillä, kuin kauempanakin. Samaan aikaan alueen alkuperäiskansat kotiseutuineen ja elinkeinoineen uhkaavat jäädä kilpajuoksijoiden jalkoihin. Haasteena onkin konfliktien ehkäiseminen eri osapuolten välillä ja alueen ekotasapainon säilyttäminen raaka-ainetuotannosta ja ilmastonmuutoksesta huolimatta.

Lauantai oli varattu ekskursiolle, jonka saimme tehdä kesäisessä säässä Kižin saarelle. Saarella on vanhoja karjalaisia hirsirakennuksia, idea on vähän sama kuin Helsingin Seurasaaressa.

Taka-alalla Petroskoin valtiollisen yliopiston päärakennus

Venäjän tiedeakatemian Karjalan tutkimuksen keskus - 

seinässä  yhä neuvostoaikainen kohokuvio ja nimi

Perjantain seminaari aluillaan

 Kižin saaren maisemia

Ehdottomasti kaunein paikka Petroskoissa oli pitkä rantabulevardi Äänisen rannalla. Kaupungin pääkatu Prospekt Lenina laskeutuu rantaan aina juna-asemalta asti ja rannalta aukeaa maisema kuin missäpäin tahansa mökki-Suomea. Vastaranta ei tosin ole vastaranta - kaupunki on vain yhden lahden reunalla koko 9720 neliökilometrin järvestä. Vertailun vuoksi on kuitenkin lisättävä, että Laatokka on tuplasti isompi.

Karjalan kieli ei Petroskoin katukuvassa liiemmin näkynyt, sen sijaan suomea oli muutamassa paikassa. Lähes jokaisen apteekin julkisivua koristi Аптека - Apteekki -valokyltti ja erään koulurakennuksen seinään oli ripustettu valtava banderolli, jossa luki Tervetuloa kouluun! Petroskoissa on myös Suomen historian kannalta mielenkiintoinen patsas - Äänisen aaltoja ihailee vanha tuttumme Otto-Ville Kuusinen.

Toveri K

Petroskoissa konkretisoitui myös eräs historiallinen fakta, jota ei esimerkiksi Viipurissa tai Käkisalmessa tule ajatelleeksi. Rantabulevardi on kunnostettu kaupungin vapauttamisen 50-vuotispäivän kunniaksi vuonna 1994. Tämän kaupungin kohdalla miehittäjänä eivät kuitenkaan olleet saksalaisjoukot, vaan Suomen armeija.

Rantabulevardi

Panoraama rantamaisemista

"Rantakatu on avattu Petroskoin vapauttamisen 50-vuotispäivän kunniaksi 

Suuressa isänmaallisessa sodassa. Kesäkuu 1994"

Kesäkoulu oli hyvin järjestetty ja ilmapiiri porukassa loistava. Tämänkaltaiset poikkitieteelliset intensiivijaksot ovat paitsi opettavaisia ja virkistäviä, myös erinomainen tilaisuus verkostoitua ja tutustua uusiin ihmisiin. Petroskoista oli mukava palata Pietariin filologian pariin viimeisille luennoille ennen tenttejä - tosin eräiden luennoitsijoiden julkaisema valdai-raportti Venäjän strategioista arktisella alueella kiinnostaisi nyt hiukan enemmän. Täytyy malttaa vielä hetki.

Itäraja häviää pätkittäin

Bloggeri auki pitkästä aikaa. Kevätlukukauden alkamisesta oli tarkoitus kirjoittaa helmikuussa otsikolla Luentojahti alkoi taas, mutta yllättäen onkin huhtikuu. Mitä tapahtui?

Kevätlukukauden evoluutioprosessi käynnistyi taas hartaalla harhailulla kuvitteellisilta luennoilta väärille kursseille. Lopulta lukujärjestys sai muotonsa neljän kurssin kombinaatiosta - ohjelmassa on 1900-luvun alun kirjallisuutta, venäjän puhekieltä, asiapaperivenäjää ja erittäin mielenkiintoinen kurssi venäläisen filosofian historiasta.

Pääsiäisen ajan vietin Suomessa ja tein havaintoja Suomen itärajasta. Se nimittäin katoaa hiljalleen. Allegrolla matkustaminen kaikkine passiproseduureineen sujuu tässä vaiheessa vaihtoa jo yhtä ohimennen kuin matkaisi päärautatieasemalta Pasilaan. Helsingissä ei odota enää kulttuurishokki, vaan kotoinen ja viihtyisä kaupunki, jonka kaduilla on mukava kuunnella pitkästä aikaa suomen kielen sulosointuja.

Jo Rautatientorin metroasemalla korviini kantautui jotain tuttua - lähistöllä puhutaan venäjää. Helsinginkadulla kävellessäni huomaan keikkajulisteiden seassa Boris Grebenštšikovin БГ-julisteen. Eräänä iltana baarin ovella takanani puhutaan venäjää ja sisällä kulmapöydästä kuuluu iloinen venäläisnaisten puheensorina. Toinen kapakka on täynnä vaihtareita ja tunnelma on kansainvälinen kuin Kapitanskajan vaihtareiden kantiksessa Killfish Barissa Pietarissa. Jotkut keskustelevat, mikä on kippis tšekiksi ja venäjäksi. Lompakossa on sekaisin ruplia ja euroja. Yhtenä päivänä kävellessäni Hakaniemessä näen Töölönlahden yli RŽD:n junan.

Pääsiäisreissu Suomeen hupentui Kansallisteatterin pienessä salissa esitettyyn Maksim Gorkin Pohjalla-näytelmään. Sen filosofis-psykologis-realistinen sisältö tuotiin paikoin psykedeelisinkin tehostein yleisön nautittavaksi sekoittaen esityksessä perivenäläistä elämänmenoa, suomalaista puheenpartta ja venäjänkielisiä pätkiä.

Paluujunassa Pietariin ei istunut enää syksyn tapaan innosta puhkuva tuore vaihtari, vaan "naapurikaupungissa" opiskeleva, noh, opiskelija. Perillä päivän luentoa sai taas etsiä vain kuullakseen sen olleen peruttu, joten jäi aikaa käppäillä kaupungilla ja vierailla Suomen konsulaatissa - äänestämässä Suomen eduskuntavaaleissa.

Hetkinen. Vaihtuiko kaupunki jossain välissä? Vaihtuiko valtio, valuutta, kieli? Tässä tunnelmassa on sitä jotakin, jotakin eurooppalaista, jotakin pohjoiseurooppalaista, jotakin paikallista. Tällaista virinää sitä kaipaisi Suomen ja Venäjän väliseen kanssakäymiseen, ei kriisejä, pakotteita ja hävittäjiä ilmassa.

 Suomen konsulaatti Pietarissa

Yksi asia itärajalla on kuitenkin muuttunut toisin ja muistuttaa yhä sen olemassaolosta. Vuoden aikana tullivirkailijat molemmin puolin ovat alkaneet kysellä matkustajilta yhä enemmän ja tarkempia kysymyksiä matkasta ja matkatavaroista. Helsingin suuntaan juttelin hetken lupsakan itäsuomalaisvirkailijan kanssa vaihto-opiskelusta, Pietariin päin tullessa vastailin venäläisvirkailijan kysymyksiin opiskeluni kestosta. Kysyivät jopa, onko minulla dollareita käteisenä.

Viipuri huhtikuisena aamuna Allegrosta nähtynä

Luentojahti vaihtui tenttijahtiin

Syyslukukauden päätös oli odottamattoman kova koitos, johon toisaalta saimme myös odottamattoman paljon loivennuksia. Venäläisen systeemin mukaan kurssit kestävät koko lukukauden, lopussa on tentit ja niitä ennen järjestetään pari konsultaatiota, joissa opiskelijat saavat kysyä opettajalta kurssin sisällöstä. Tenttikysymykset kerrotaan kurssin loppupuolella ja jokainen saa niistä tentissä yhden tai kaksi. Opiskelijat nostavat lipun, valmistelevat vastauksen lippunsa kysymykseen ja menevät kukin vuorollaan vastaamaan opettajalle suullisesti. Opettaja esittää vielä lisäkysymyksiä, minkä jälkeen arvostelee suorituksen erityiseen kirjaan, zatšotnaja knigaan. Meille vaihtareille suoritukset merkitään lomakkeeseen, vedomostiin.

Ensimmäisenä meillä oli venäläisen kirjallisuuskritiikin historian tentti 15. tammikuuta. Tiesimme tentin ajan, muttemme paikkaa ja harhailtuamme tiedekunnan pari kertaa lävitse saimme lopulta kuulla, ettemme olleet tienneet aikaakaan. Tentti oli mennyt jo 12. päivä. Päivän tehtäviin kuului myös varmistaa 1800-luvun alkupuolen kirjallisuuden tentin aika ja paikka. Odottaessamme vastauksia kritiikin tentin suhteen törmäsimme sattumalta tämän kurssin pitäneeseen proffaan, mutta vain kuullaksemme, että tentti on muuten parhaillaan menossa. Erittäin vahva alku.

Seuraavana päivänä oli psykolingvistiikan tentti. Myöhään yöhön kestäneen armottoman pänttäämisen jälkeen aamu oli todellakin iltaa viisaampi, opettaja nimittäin salli meidän käyttää muistiinpanoja! Sen lisäksi viisihenkinen ryhmämme sai poistaa kysymyslistasta jokainen yhden epämieluisan kysymyksen, me vaihtarit jopa kaksi. Tässä vaiheessa emme vielä tienneet kokonaan venäläisen tentin kaavaa, joten tilanne oli pelkkää hämmennystä. Poistuimme tentistä kuitenkin voittajafiiliksellä vitoset vedomostissa.

Sosiolingvistiikan opettaja oli tiukempi, lipuissa oli kaksi kysymystä ja niiden lisäksi jokainen sai vielä pienen analyysitehtävän. Hänen roastistaan selvisimme kuitenkin nelosen arvoisesti. Tässä vaiheessa kansainvälinen osasto, tuo kaikki ongelmat ratkaiseva ihmeiden keidas, ilmoitti onnistuneensa järkkäämään meille uudet tentit ohi menneiden tilalle.

Muinaisvenäläisen kirjallisuuden erittäin mukava opettaja oli kaikkein joustavin. Hän käski valitsemaan listasta mieluisan kysymyksen ja luonnostelemaan vastauksen jo kotona. Jonotimme opettajan luo käytävässä kolme tuntia, mutta se oli kaiken arvoista - hän otti meidät yhtäaikaa vastaan ja vastaukseni Aleksanteri Nevskistä tuotti saldoon toisen vitosen. Päivä ei kuitenkaan ollut vielä ohi, sillä edessä oli vihdoin 1800-luvun kirjallisuuden suorittaminen. Seisoimme puoli tuntia meille ilmoitetun salin ovella ihmettelemässä, koskeeko oveen jätetty epämääräinen lappu jonkin keskustelun siirtymisestä pari päivää myöhemmäksi meitä. Lopulta salissa omaa tenttiään pitänyt opettaja soitti proffallemme ja saimme kuulla, että lappu tosiaan oli jätetty meille.

Tämä tentti todellakin oli muodoltaan keskustelu eikä tentti. Proffa otti meidät yhtäaikaa vastaan, esitti kysymyksiä ja keskustelimme jonkin aikaa puškineista ja žukovskeista. Salista lähdimme neloset plakkarissa. 

Tässä kohtaa ankara pänttääminen, lyhyet yöt ja jatkuva tenttikohellus oli jo imenyt meistä mehut. Väsyneinä ja rähjääntyneinä palasimme 1900-luvun alun kirjallisuuden kurssin materiaaleihin. Kurssin kirjallisuuslista oli jäänyt vähimmälle huomiolle ja pudotus romantiikan runokielestä futuristien kokeellisiin kikkailuihin oli kova. Huomasimme myös, että listassa oli vaatimuksena jokin venäläinen oppikirja. Muutaman tunnin unien jälkeen aamukahvilla kyhjöttäessämme päätimme, että parempi jättää tämä kurssi tulevaisuuteen. Tuo hetki oli eräänlainen antikliimaksi. Oli noudatettava Mariengofin neuvoa ja vaihdettava sielujemme alusvaatteet, hetki lepoa oli enemmän kuin tarpeen.

Ympyrä sulkeutui seuraavana päivänä, kun koitti vihdoin viimeinen tentti, tuo kaiken aloittanut venäläisen kirjallisuuden kritiikin historia, vain meitä varten järjestettynä. Proffa piti standardimuotoisen tentin ja saldoon tuli vielä yksi nelonen lisää. 

Koskaan ei tenttien suorittaminen ole tuntunut yhtä rankalta, kuin nyt, mutta seikkailusta selvittiin ehjin nahoin. Tämä vajaan parin viikon tenttisessio oli vuoristorataa äärimmäisen voittajafiiliksen ja äärimmäisen hajoamisen välillä. Kehitimme teorian, jonka mukaan fiilis on läpäistyn tentin jälkeen huipussaan, minkä jälkeen se syöksyy hämmennyksen kautta pohjalukemiin, kun tuntuu että seuraava tentti ei mene läpi tai koko tenttiä ei löydy. Pohjalta se nousee taas hämmennyksen kautta uudestaan huippuunsa, kun tentti onkin täysin erilainen, kuin oli odottanut ja menee kaiken lisäksi hyvin arvosanoin läpi. 

Nyt viikoksi Suomeen huilaamaan, sitten takaisin selvittämään, mikä on kevään ohjelma. Kollegani ja huonetoverini Miikan vaihto tosin päättyy, joten palatessani huoneessa voi olla jo uusi asukas. Lähtökohta kevääseen on kuitenkin aivan eri, sillä koko lukukauden kaari on nyt nähty ja tuttu. Tai ainakin luulen niin.

Banja-raportti: Mytninskie ja Jamskie bani

Venäläiset kaupungit tarjoavat asukkailleen perinteisesti yleisiä saunoja, tai venäläisittäin banjoja. Banjassa on tapana pitää saunahattua ja vihta saattaa olla tehty tammen lehdistä, mutta vaikutus on kuitenkin sama - banjasta lähtee rentoutuneena ja puhdistuneena.

Mytninskie bani

Aiemmin tänä syksynä vierailimme Mytninskie banissa. Banja sijaitsee Mytninskaja ulitsalla, Nevski prospektin poikkikadulla Ploštšad Vosstanijalta koilliseen. Yleinen miesten osasto löytyy kellarista, pukutilan tiskillä kirjaudutaan sisään ja vaatteet jätetään avoimiin naulakoihin. Pukutilasta pääsee pesutilaan, jossa on suihkuja, kraanoja, ämpäreitä lavitsoilla, sekä pieni allas. Altaassa on lämmintä vettä, jota kohisee siihen jatkuvasti kourua pitkin kuin kylpylässä ikään.

Löylyhuone on suuri ja lauteiden alla häärii erillinen saunanlämmittäjä, joka vastaa myös löylynheitosta. Tunnelma on miellyttävä ja löylyt erittäin hyvät. 

Pukutilan kulmassa on baari, jonne voi löylyjen välissä istahtaa tuopilliselle. Päädyimme tietysti keskustelemaan baarimikon kanssa maailmanpoliittisesta tilanteesta, mutta ihan hyvässä hengessä. Hän kertoi reissanneensa aiemmin paljon Pietarin ja Helsingin väliä ja joku sukulainenkin kuulemma Helsingissä asuu.

Vierailu Mytninskie banissa maksaa 180 ruplaa (kolmisen euroa) tunnilta, mutta hinta määräytyy kokonaisajan perusteella mututuntumalla, mikä tuntui mukavalta järjestelyltä. Hinta maksetaan lähtiessä pukutilan tiskille.

Mytninskie bani, ul. Mytninskaja 17-19 

http://www.mybanya.spb.ru /

Kuvat:  http://www.bani.spb.ru/mitninskie-bani.html

Jamskie bani

Jamskie bani puolestaan sijaitsee Ploštšad Vosstanijalta lounaaseen ulitsa Dostojevskogolla. Tämä banja tunnetaan siitä, että siellä ovat saunoneet itse Dostojevski, Lenin sekä Musorgski.

Jamskie banin yleinen miesten osasto löytyy kolmannesta kerroksesta. Käynti maksetaan heti pukutilan tiskille, 280 ruplaa (viitisen euroa) ja aikaa kaksi tuntia. Pukutilassa on peltiset kaapit, mutta arvotavarat voi jättää tiskin taakse lokerikkoon. Pesutilan varusteluun kuuluu suihkut, ämpärit ja pieni kylmävesiallas. Löylyhuone on suuri, jaettu kahteen lauderakennelmaan, ja löylyä käy heittämässä aina joku saunojista.

Jamskie banin reissu oli Mytninskie bania hämmentävämpi. Osuimme paikalle juuri kun kiukaan tulta yritettiin saada uudestaan syttymään, löylyhuoneen ovi oli selällään, ikkuna auki ja lämpötila alhainen. Lähes samantien käteen törkättiin saavi ja käskettiin hakemaan vettä, sitten pitämään ovea auki ja lopuksi odottamaan muutama minuutti, että sauna lämpiää. Siinä me kaksi suomalaista sitten seisoimme ihmettelemässä menoa.

Sauna lämpeni kuitenkin nopeasti ja pääsimme löylyihin, minkä jälkeen maistui tietenkin olut. Meidät ohjattiin ensimmäisen kerroksen baariin. Istuimme pyyhkeet päällä pöytään, ikkunasta näkyi kadulle. Baariin alkoi virrata porukkaa, pukeutuneena, ja lähtiessämme takaisin löylyyn vastaan tuli ensin mummoja montut auki ja sitten tirskuva tarjoilijatar. Ilmeisesti täällä ei ole tapana käydä löylyjen lomassa tuopilla, ainakaan pelkissä pyyhkeissä. Ja perhana, suomalaisethan käy saunakaljalla vaikka alasti, jos siltä tuntuu!

Jamskie bani: ulitsa Dostojevskogo 9

http://www.yamskie.ru/

Kuvat samoilta sivuilta.

Mytninskie vei voiton

Näistä kahdesta selvästi parempi oli Mytninskie. Miljöö oli mukavampi, löylyhuone parempi, allas ehdoton plussa ja baari suoraan pukutiloissa. Mytninskie voittaa Jamskien joka alueella. Kumpaakaan ei kuitenkaan voi olla suosittelematta, molemmat tekevät tehtävänsä ja kummastakin lähtee hyvillä mielin. 

Byrokratian kootut ja jämähtäminen Suomeen

Yksi vaihtarielämän parhaimmista seikkailuradoista löytyy ehdottomasti byrokratian viidakosta. Kolme huikeinta rattaissa heittelehtimistä ovat tähän mennessä olleet opiskelijamatkakortin hankkiminen, pesulalaskujen maksaminen sekä uuden viisumin tilaaminen.

Matkakortti

Opiskelijat voivat hankkia Pietarin julkiseen liikenteeseen elektronisen matkakortin, jolla liikkumisen hinta putoaa noin kolmannekseen tavallisesta. Kortin hinta on 400 ruplaa (n. 8 euroa) ja voimassaolo maksaa 700 ruplaa (n.14 euroa) kuukaudessa. Ilman korttia yksittäinen matka bussilla, ratikalla tai trollikalla maksaa 25 ruplaa (n. 50snt) tai metrolla 28 ruplaa.

Koomisinta kyseisessä kortissa on kuitenkin se, että tässä viiden miljoonan asukkaan kaupungissa on vain yksi paikka mistä sen voi hakea. Aleksanteri Nevskin metroaseman takana on toimisto, jonka ovelle muodostui joka päivä satojen metrien pituinen jono ensimmäisen vuoden opiskelijoita. Kävin viitisen kertaa kääntymässä asemalla ympäri, sillä en jaksanut jäädä jonottamaan. Eräs vaihtarikaveri oli jonottanut 3 tuntia, mutta sai ovelle päästyään kuulla, että toimisto menee siltä päivältä kiinni.

Aikaisin eräänä sateisena aamuna, kun emme olleet löytäneet luentoamme, menin matkakorttitoimistolle ja huomasin ilokseni, ettei siellä ollut vasta kuin lyhyt jono. Ensin otettiin kuva ja tulostin surrasi ulos maksukuitin. Sen kanssa oli mentävä muutaman sadan metrin päähän pankkiin maksamaan se 400 ruplan korttimaksu automaattiin, tiskille kun eivät ottaneet vastaan. Automaateille oli tietysti uusi jono ja pankissa päällä lievä kaaos. Maksutositteen kanssa piti painella sitten takaisin toimistoon ja jonottaa vielä kolmannen kerran tiskille, josta tämän maagisen kortin vihdoin sai. 

Kortissa on kuva jostakin satunnaisesta Windows 95 -työpöydästä ja kortin takana komeilee opiskelijan pärstä. Iho näyttää keltaiselta, silmät turvonneilta ja sateen kastelemat hiukset kruunaavat kokonaisuuden, ei ihme että jokainen repesi saatuaan korttinsa käteen.

Pesula

Asuntolassamme toimii pesula, jonka käyttäminen maksaa 80 ruplaa (n. 1,60e), Pesulassa on oma mummo, jolle likapyykki viedään, laitetaan nimi paperiin ja haetaan pyykit mummon ilmoittamana ajankohtana pestyinä pois. Pyykinpesua ei kuitenkaan makseta pesulassa, vaan puhtaiden vaatteiden mukana tulee lasku. Maksamattomia laskuja saa kertyä korkeintaan kolme.

Laskujen kanssa on mentävä toiseen asuntolaan, jossa on toimisto. Kyseisessä asuntolassa on eteisessä puomit, joten ensin on pelattava dokumenttipeliä paikallisen vahtimummon kanssa, jotta hän voi kirjoittaa tiedot koneelle ja aktivoida kertakäyttöisen kulkukortin porttia varten.

Toimistossa laskut kirjataan ylös, mutta niitä ei edelleenkään voi maksaa. Sen sijaan sieltä saa lopullisen laskun, jonka voi maksaa automaatilla tai pankissa - tai kolmannessa asuntolassa! Lisähämmennykseksi pesulamummo oli jostain syystä päivännyt yhden laskun toukokuulle, jolloin en edes asunut Pietarissa. Siinä oli sitten tiuskivan virkailijan edessä päätettävä, milloin olin oikein pesulassa käynyt.

Viisumi

Pietarin yliopiston möhlittyä helsinkiläisvaihtareiden papereiden kanssa kesällä saimme hätäratkaisuna nopealla aikataululla kolmen kuukauden yksikertaviisumit, joita ei voi pidentää. Siksi meidän on nyt syksyllä käytävä Suomessa hakemassa uudella viisumikutsulla kolmen kuukauden yksikertaviisumit, jotka on mahdollista pidentää vaihdon loppuajaksi ja laajentaa monikertaviisumiksi.

Matkustin Helsinkiin torstaina 23.10. ja painelin seuraavana aamuna dokumenttien kanssa viisumikeskukseen. Siellä pyydettiin vielä hiv-todistusta, sillä haen viisumia yli kolmeksi kuukaudeksi ja annoin saman todistuksen, jota käytin elokuussa. Todistus oli viime maaliskuulta, jolloin tarvitsin sitä vaihtohakemukseen.

Todistus ei kuitenkaan kelvannut, sillä sen tulee olla alle kolme kuukautta vanha. Miten maaliskuinen todistus kelpasi sitten elokuussa? Virkailija ihmetteli tätä hetken, kunnes ilmoitti, että elokuussa minulla oli iso valkoinen viisumikutsu, mutta nyt minulla on pieni ruskea ja siksi sama todistus ei kelpaa. Selvä.

Ei muuta kuin maanantaina soitto YTHS:lle ja labraan. Todistus tuli onneksi parissa päivässä ja sain viisumihakemuksen vetämään. Välissä on kuitenkin pari venäläistä juhlapäivää, jolloin viisumikeskus on kiinni, joten reilun viikon mittaiseksi kaavailemani Suomen-vierailu venähtääkin lähes kolmen viikon pituiseksi.

Koti Pietarissa, mies Helsingissä ja rajan yli ei pääse. Tämä on uusi tunne - olen jumissa Suomessa!

Evakuointihälytys pelasti puuduttavalta luennolta ym. kohellusta

Arki Pietarissa on vähitellen alkanut sujua ja luennot löytyä. Lokakuun ensimmäisenä oli luvassa kahden uuden kurssin, stilistiikan ja venäläisen kirjallisuuskritiikin historian, ensimmäiset luennot sekä illalla vaihtareille tarkoitettu tutustumiskierros yliopiston historiaan.

Stilistiikan luento oli kuitenkin opettajan vuoksi pettymys. Harmaan pehkonsa ja kultaisten lasiensa välistä vilkuillen tämä rouva opetti suoraan paperista lukien, mumisten ja änkyttäen, sekä välillä rivien yli hyppien ja aloittaen taas lauseensa alusta. Jotkut alkoivat jo nukahdella ja itsekin olin välillä muissa maisemissa. Salin seinällä oleva kello tikitti tuskallisen hitaasti. Tunnin kohdalla tämän pedagogisen suon tarpomisen keskeytti hiljainen, toistuva kuulutus, joka ilmoitti sattuneesta poikkeuksellisesta tapahtumasta ja sen vuoksi suoritettavasta rakennuksen evakuoinnista.

Opiskelijat havahtuivat ja alkoivat nauraa, opettajakin keskeytti muminansa ja totesi kepeästi, että kai tästä täytyy sitten lähteä ulos. Käytävillä ja aulassa oli kuitenkin aivan arkinen kuhina, ketään ei kiinnostanut tuo hiljainen evakuointikuulutus eikä missään ollut tulipaloa - pelastuimme kuitenkin puoli tuntia etuajassa tuolta äärimmäisen tylsältä luennolta!

Seuraavana päivänä meillä ei enää käynyt yhtä hyvä tuuri. Venäläisen muinaiskirjallisuuden opettajaa oli sijaistamassa suorastaan koominen naishahmo, joka luki koko luennon monotonisesti läppäriltä. Tällä kertaa yliopiston hälytyskellot eivät soineet. Lingvistiikan opettajat puolestaan ovat tähän mennessä opettaneet eläväisesti ja selvästi artikuloiden, mikä varmasti korreloi heidän koulutushaaransa kanssa.

Pähkinänsärkijä puutarhassa ja Jevgeni Onegin juhlasalissa 

Yliopiston tutustumiskierroksella saimme kuulla opinahjomme historiasta. Pitkä punainen päärakennus on alunperin rakennettu hallintorakennukseksi, 12 kollegion rakennukseksi, jonka 12 toisiinsa kytkettyä osaa rakennettiin vuosina 1722-1742 kymmentä kollegiota sekä senaattia ja synodia varten. Vuonna 1804 tiloihin tuli pedagoginen koulu ja 1835 Pietarin yliopisto.

Pietarin yliopistossa työskentelivät myös itse Mendelejev ja M. V. Lomonosov, sekä kuulemma syntyi silloisen rehtorin pojanpoika, runoilija Aleksandr Blok. Blokin synnyinrakennuksessa, nk. Rehtorin sivurakennuksessa, oli myöhemmin myös Vladimir Putinin työhuone.

Kävimme kierroksella myös yliopiston puutarhassa, jonka hieman rehevöityneiltä käytäviltä energinen oppaamme poimi Mantšurianpähkinöitä ja särki niitä löytämällään tiilenpalalla maistiaisiksi. Kyllähän ne ihan hyvältä maistui, joten jos joku päivä loppuu rahat, niin tietää ainakin mistä hakea ilmaista ruokaa.

«SPB Panoramic view on Twelve Colleges by Atkinson 1805-1807» участника English: John Augustus Atkinson (1775-ca. 1833) - first ver.

Päärakennus sisäpihan puolelta, toinen puoli on paketissa

Illan yllätysnumero oli kuitenkin oppaamme vinkkaama kansainvälisen musiikin päivän ilmaiskonsertti päärakennuksen juhlasalissa. Pietarin yliopiston orkesteri ja kuoro esittivät yhdessä klassisen musiikin klassikoita ja konsertti oli erittäin klassnyj, suorastaan fantastinen. Repertuaariin kuului mm. Tšaikovskia ja erityisen vaikutuksen meihin suomalaisiin teki upeasti esitetty Jean Sibeliuksen Finlandia.

Tässä soi, raikaa ja kaikuu 

kauniisti Finlandia

Sisäpihoilla suhisee

Palattuamme asuntolalle iltamyöhään meitä odotti vielä länsimaisen nykyihmisen suurin katastrofi - netti ei toiminut. Olimme unohtaneet maksaa alkavan kuun liittymämaksun, mikä onnistuu tietysti vain yhden pankin maksuautomaatilla. Lähin luukku löytyi kännykällä puolen kilometrin päästä ja lähdimme vielä takaisin yönselkään. Ensin oli nostettava bankomaatista käteistä, sitten rikottava suuret setelit kaupassa ja lopulta suunnattava valtavien lähiökolossien pimeän sisäpihalabyrintin läpi kohti pistettä googlemapsin kartalla. Löysimme hetken seikkailun jälkeen oikean talon, mutta emme oikeaa rappua. Samaa rakennuskompleksia kiersi taksikuski etsimässä asiakastaan, mutta emme voineet kuin toivottaa toisillemme onnea etsintään. Jos jossakin ei tunnu olevan järjestystä, niin näissä sokkeloisissa kortteleissa - ne ovat sellaisia pieniä tosielämän pulmapelejä.

Automaatti löytyi lopulta joltakin satunnaiselta ulkoseinältä ja saimme liittymän maksettua. Toivottavasti taksikuskikin löysi asiakkaansa.